Saksan malli ja teutoninen
täyskäännös
Miksi Saksa
menestyy? kysyvät Antti
Kauhanen ja Seppo
Saukkonen (ETLA, 7.4.2011).
Kirjoittajien vastaus näyttäisi olevan
työmarkkinajoustot, Gerhard
Schröderin hallituksen
Hartz-reformeihin jaksolla 2003–2005
sisällytetyllä tavalla.
”Huolimatta
siitä, että osa uudistuksista ei ollut hyvin
suunniteltuja, niillä oli kokonaisuudessaan kuitenkin melkein
välittömiä positiivisia vaikutuksia
työmarkkinoilla. Vientimarkkinoiden suotuisan kehityksen
myötä Saksan talous koki nousukauden” (s.
71). Viennin vedossa myös työvoimapolitiikka alkoi
purra. Sekä työttömyys yleensä
että rakennetyöttömyys,
pitkäaikaistyöttömyys, alkoivat supistua.
Tähän
meilläkin tähdätään.
Eikö olisi aika ”hartzata” myös
Suomessa?
Ennen vastaamista
suosittelen keskustelua siitä, mitä mitalin toiselta
puolelta löytyy. Miten ja millä hinnalla Saksan
talous on saatu kasvuun? Onko kasvu todellakin vakaata ja
joustovetoista? Miten kasvun hedelmät on jaettu?
1990-luvulla Saksan
talous polki paikallaan, Saksojen yhdistämiskustannusten
vuoksi, sillä seurauksella, että
The Economist nimesi Saksan
Euroopan sairaaksi mieheksi. Se oli liikaa muita parempaan
talouskasvuun tottuneille maan poliitikoille.
Taloustieteilijöiden sormi osoitti institutionaalisiin syihin,
kuten ”passivoivaan” palkka- ja
työvoimapolitiikkaan. Syntyi politiikasta tuttu
kurssinmuuttamispaine.
Sen paineen alla
käytiin 2001 parlamenttivaalit,
joissa valtaan nousivat demarit ja vihreät. Vaalilupaustensa
mukaisesti he ”aktivoivat” Saksan mallin siten,
että
noin viidessä vuodessa käsitys avoimista ja
yhtenäisistä työmarkkinoista oli korvattu
kaksilla, osa-
ja kokoaikatyöhön perustuvilla
työmarkkinoilla.
Tämän ”teutonisen
täyskäännöksen”
sisältö
määriteltiin kolmikantaisesti Hartz-reformeissa.
Uudessa
”punavihreässä”
työmarkkinamallissa alle kymmenen ihmisen firmat vapautettiin
saksalaisesta irtisanomismenettelystä,
työttömyyskorvauksen tasoa laskettiin, sen kestoa
lyhennettiin ja työn vastaanottovelvollisuutta kiristettiin.
Työttömyyskorvauksen ehdoksi tuli työkyky.
Työnhakija pitää pystyä
työskentelemään ainakin 15 tuntia viikossa.
Sosiaaliavustuksen ehdoksi tuli, että avustuksen saajat
pystyvät työskentelemään ainakin
kolme tuntia päivässä. Työvoiman
vuokraus ”vapautettiin” ja niin edelleen.
Tällaisessa
työmarkkinamallissa työllisyys kasvaa, sillä
taloustilastoissa työllisiksi lasketaan kaikki, jotka
tutkimusviikolla tekevät ainakin yhden tunnin
töitä. Niin kävi Saksassakin.
Syntyivät palkkatuetut mini- ja midityöpaikat.
Palkkatuetussa minityöpaikassa ansiot ovat alle 400 euroa
kuukaudessa. Palkkatuki muodostuu siitä, että
näistä tuloista ei tarvitse maksaa
sosiaaliturvamaksuja. Midityöpaikassa ansiot ovat
400–800 euroa kuukaudessa.
”Saksalainen
työpaikkaihme” on siis suurelta osin tapahtunut
matalapalkkatyön ja tuloerojen kustannuksella. Vaikka suuri
osa ongelmasta menee osa-aikatyön piikkiin, ongelma on valunut
myös muihin työsuhteisiin. Vuonna 2009 jo 22
prosenttia kokoaikatyötä tekevistä nosti
alle 66 prosenttia kansallisesta nettotuntipalkasta eli noin
seitsemän prosenttiyksikköä enemmän
kuin 1995.
Mitä
tiedämme talousvaikutuksista?
Ne on
yleensä arvioitu positiivisiksi. Tähän ovat
vaikuttaneet myös muut syyt kuin Hartz-reformit, joiden
pitkäaikaisvaikutuksista voi olla toistakin mieltä.
Jostakin syystä Saksan mallin kauppamiehet unohtavat aina sen
edun, jonka euro on Saksan viennille tarjonnut. Eurossa Saksan valuutta
ei ole revalvoitunut (kallistunut)
hintakilpailukykyään vastaavalla tavalla. Vastaavasti
esimerkiksi Kreikan valuutta ei ole devalvoitunut (halventunut).
Siten euro on
tarjonnut Saksalle mahtavan vientiedun, joka taloustilastoissa
näkyy 50–110 miljardin vuosittaisena kauppataseen
ylijäämänä vuodesta 2003
lähtien, jo ennen kiisteltyjen reformien toimenpanoa.
Menestys on
kiistaton, mutta pitää
sisällään kolme huomioon otettavaa ongelmaa.
Yksi on, että Saksan menestys on tapahtunut heikkojen
euromaiden kustannuksella. Toinen ongelma on talouskasvun
hedelmien jakautuminen. Vielä 2000-luvun alussa palkat olivat
noin 72 prosenttia kansantulosta, vuonna 2007 kahdeksan
prosenttiyksikköä vähemmän (64
prosenttia).
Voittojen osuus oli
vastaavasti kasvanut. Vaikka tulo-osuuksien muutokset Suomeen
verrattuna eivät mikään katastrofi ole,
mutta seuraukset voivat olla, jos voittoja ei luvatulla tavalla
käytetä tuotantokapasiteetin kehittämiseen
ja laajentamiseen.
Saksan mallin
kolmas ongelma onkin, että voittoja ei ole investoitu Saksaan,
kuten ”punavihreä” hallitus reformilakeja
laatiessaan lupaili. Investointiaste on itse asiassa laskenut. Valtaosa
voitoista on sijoitettu hyvin kyseenalaisiin saataviin USA:n
arvopaperimarkkinoille – ja määrät
ovat massiivisia. Siinä missä Kiina on sijoittanut
USA:n valtion joukkovelkakirjoihin, Saksa on sijoittanut yksityisen
sektoriin arvopapereihin, joissa riski on omaa luokkaansa.
Sijoitusten
ongelmallisuudesta kielii Michael
Lewisin kirjaama kuvaus
amerikkalaisten pankkiirien välisestä keskustelusta
2006 (The Big Short: 67, 93):
– Kuka
tätä paskaa ostaa? … Kuka on toisella
puolella? Kuka on se idiootti?
– Düsseldorf. Typerät saksalaiset.
He ottavat reittausyhtiöt vakavasti. He uskovat
sääntöihin.
Nähtäväksi
jää, millaisia saatavien alaskirjauksia saksalaiset
pankit joutuvat tekemään ”maailmanlopun
koneen” rahoittamisesta ja mikä yhteisvaikutus
saatavien alaskirjauksilla on niihin alaskirjauksiin, joita saksalaiset
pankit vielä joutuvat tekemään
kriisiytyneisiin euromaihin tekemistään sijoituksista.
On ennenaikaista
markkinoida Saksan mallia myös kestävän
kehityksen talousmallina, kuten esimerkiksi EU-komissio ja OECD ovat
eräissä yhteyksissä – vaikkakin
hieman verhotusti – yrittäneet tehdä.
EU-komissiolla on yllin kyllin tekemistä oman
työmarkkinamallinsa – joustoturvan –
lupausten lunastamisessa.
Jos se kesken
kaiken luopuu joustoturvasta, ”joustavuudesta turvan
vuoksi” ja korvaa sen Saksan mallilla,
”joustavuudella muuten vaan”, niin puurot ja vellit
voivat mennä lopullisesti sekaisin.
Saksalaisissa
kehitelmissä on aineksia myös rakentavaan
keskusteluun. Hartz-reformeilla ei puututtu kollektiiviseen
irtisanomissuojaan eikä – ainakaan suoraan
–
työehtosopimusjärjestelmään. Siten
Saksan malliin jäi myös vakauttavia
tekijöitä, jotka finanssilamassa 2008–2009
pelastivat paljon. Ne mm. pitivät huolen siitä,
että palkkojen kansantulo-osuus nousi lamassa lähes
vuosituhannen vaihteen tasolla. Sitä suomalaiset palkansaajat
voivat vain kadehtia.
Saksalaisessa
työaikapolitiikassa joustavilla, verorahoin tuetuilla
lyhennetyillä työviikoilla päästiin
pahimman laman yli ilman, että ammattitaito kovin laajasti
työttömyyden vuoksi rapistui. Tässä
onnistuminen antaa Saksalle suhteellisen kilpailuedun muihin maihin
verrattuna, jos maailmantalous pysyvästi elpyy. Mutta
elpyykö, sitä emme tiedä?
Saksan
”teutonisesta
täyskäännöksestä”
2000-luvulla varmuudella käteen jää
kahtiajakautuneet työmarkkinat. Mini- ja midityön
piirissä olevat ihmiset, kuten monet muutkin
epävakaassa työmarkkina-asemassa olevat, haluavat
nykyistä vakaamman tulo- ja työsuhdeturvan.
Se
lisää painetta
minipalkkalainsäädännön ja
yhdenvertaisen työsuhdeturvan kehittämiseksi.
Pysyvää
kahtiajakoa työmarkkinoilla saksalaisetkaan eivät
siedä.
Erkki Laukkanen
8.8.2011
Takaisin
|