Poliittinen korruptio kovilla kansilla
Tammikuussa
julkaistiin maailman tunnetuimman korruptiomittauksen, Corruption
Perception Index (CPI), vuotta 2015 koskevat tulokset. Niiden mukaan
korruptio on lähinnä kehitysmaita koskeva ongelma. Ja
kuinka ollakaan, mittauksen kärjestä
löytyvät taas kerran sellaiset maat kuin Tanska,
Suomi ja Uusi-Seelanti.
Miten nämä tulokset kuvaavat todellisuutta?
Huonosti. CPI ottaa huomioon vain julkisella sektorilla
esiintyvän korruption, ja senkin lähinnä
rikoslaissa kriminalisoidun lahjonnan osalta. Jos tuomioita ei tule, ja
niitä harvemmin tulee, niin maa kuin maa saa helposti puhtaat
paperit, vaikka pinnan alla kuplisi yhtä ja toista.
Tämä on poliittisen korruption laajuutta ja
esiintymismuotoja arvioivan käsikirjan, Routledge Handbook of Political
Corruption (2015), keskeinen tulos. Käsikirja
koostuu lukuisista, poliittisen korruption esiintymismuotoja
kartoittavista artikkeleista.
Tähän kirjaan toivoisin suomalaisten tarttuvan.
Toivon sitä siksi, että käsityksemme
korruption esiintymismuodoista on kohtalokkaalla tavalla harhainen.
CPI-mittaus ylläpitää
käsitystä, että kaikki on hyvin ja
että mihinkään korjaaviin toimiin korruption
taltuttamiseksi ei tarvitse ryhtyä.
Miten korruptio sitten pitäisi
ymmärtää?
Laaja-alaisemman määritelmän mukaan
korruptiolla tarkoitetaan annetun valta-aseman
väärinkäyttöä omaksi tai
porukan eduksi. Näin määriteltynä
korruptio tulee varsin lähelle osaksi politiikan toimialaa,
vallankäyttöä, jonka
läpinäkyvyydessä on vielä paljon
toivomisen varaa myös taloudellisesti pitkälle
kehittyneissä maissa.
Mutta toki valtaa käytetään muualla kuin
avoimesti poliittisissa instituutioissa, kuten eduskunnassa ja
kunnanvaltuustoissa. Myös suuryritykset,
etujärjestöt ja media voivat korruptoitua tavalla,
joka vääristää
vallankäyttöä erilaisten eliittien eduksi.
Toistaiseksi nämä instituutiot on kuitenkin
onnistuttu pitämään lähes tyystin
korruptiota koskevan keskustelun ulkopuolella. Yksi keskeinen syy
siihen on artikkelin alussa mainitun korruptiomittarin, CPI:n,
hegemonia.
Korruptiomittarista itsestään on tullut ongelma.
CPI syyllistää kehittyvät maat niille
tyypillisestä katukorruptiosta ja vapauttaa kehittyneet maat
niille tyypillisestä institutionaalisesta korruptiosta. Ja
siksi esimerkiksi monet veroparatiisit
näyttäytyvät CPI-mittauksessa lähes
puhtaina.
Käsikirjan luettuani minun on vaikea uskoa, että
tämä valtasuhteiden vääristely
olisi tahatonta. Paljon helpompi on allekirjoittaa se
päätelmä, että juuri CPI:n
kaltaista mittaria tarvitaan siihen, että rakenteellinen
korruptio ei valikoituisi julkisen keskustelun kohteeksi.
Tähän kuvaan sopii myös se, että
korruptiosta koskevan lainsäädännön
kehitys on ollut todella hidasta. Avainongelma korruption torjunnassa
on edelleen rankaisemattomuus.
Lainsäädännöllä asia olisi
helposti korjattavissa, mutta vatuloinniksi on sekin homma mennyt.
Tämä koskee myös Suomea.
OECD:n lahjonnanvastainen sopimus valmistui vuonna 1997. Mutta
yhä edelleen Suomella on ainakin 13 sopimuksen
edellyttämää lakikorjausta
tekemättä. Ei siis mikään
ihme, että korruptiotuomioita ei ole tullut.
Aivan oma ongelmansa on Saksa, jossa lahjontakulut sai vuoteen 1997
asti vähentää tuloksesta ennen verotusta. Ja
senkin jälkeen laiva on kääntynyt todella
hitaasti. Vasta 2015 Saksa ratifioi YK:n korruptionvastaisen
yleissopimuksen vuodelta 2003.
Myös EU on epäonnistunut. EU:n
itälaajentumista ja EU:n uutta talouskurihallintoa
perusteltiin mm. korruption torjunnalla. Mutta toisin on
käynyt: korruptio on vain lisääntynyt ja
institutionalisoinut tavalla, johon kukaan ei ole osannut ennakoida.
Jokin olennainen seikka meiltä on siis
jäänyt huomaamatta.
Se jokin on poliittinen korruptio. Monellekaan ei
näytä tulleen mieleen se mahdollisuus, että
länsimaiden demokratia ja sen
ylläpitämät instituutiot voisivat olla juuri
se keino, jota suuren mittaluokan korruptio
edellyttää.
Kanadalainen valtio-opin professori Mark E. Warren kuvaa
tätä mahdollisuutta käsitteellä
”kaksinaamainen pois sulkeminen”. Ensin poliittinen
eliittimme käynnistää politiikkaohjelmia
”syrjäytyneiden integroimiseksi”. Sitten
se sama eliitti korruptoi ne instituutiot, joiden
tehtäväksi integrointi on annettu.
Lopputuloksena tästä näyttäisi
lähes aina olevan jotakin sellaista, jonka seurauksena eliitti
voi lopulta entistä paksummin. Vastaavasti ne, joiden
politiikkaohjelmista piti hyötyä, voivat
entistä huonommin. Syrjäytyneisyys ja sivullisuus
lisääntyvät. Usko
syrjäytymistä ehkäiseviin instituutioihin
hiipuu.
Puhutaanko tässä salaliitosta?
Ei puhuta. Tässä puhutaan kaksoisrooleista ja
eturistiriitojen institutionalisoimisesta. Lopputulos voi toki
näyttää salaliiton kaltaiselta, mutta
korruptoituneet poliitikot eivät juuri koskaan tunnustaudu
osaksi ongelmaa. Kuten eivät
myöskään heidän vastapuolensa,
lobbarit.
Jos ongelmaa ylipäänsä on, he sanovat, se
nousee edustuksellisesta demokratiasta itsestään:
pitkälle kehittyneessä ja ristiriitaisten
näkemysten leimaamissa yhteiskunnissa
päätöksentekokyky voidaan turvata vain
ei-julkisten ja keskinäiseen luottamukseen perustuvien
epämuodollisten järjestelyjen avulla.
Jos tästä seuraa, että jos
keskinäisten etuisuuksien luottamuksellisesta jakamisesta
tulee maan tapa, niin siihen voidaan kohdistaa vain moraalista
kritiikkiä. Käytännössä
maan tavalle ei ole vaihtoehtoa, he sanovat, jos
päätöksentekokyky halutaan
säilyttää.
Olisiko markkinamekanismista vaihtoehdoksi?
Ei olisi. Uuden, markkinajohtoisen julkishallinnon
myötä meillekin on syntynyt vakava
pyöröoviongelma: yksityisen ja julkisen intressin
haltijat tapaavat nykyään vaihtaa paikkaa
sillä seurauksella, että myös
lainvalmistelusta on tullut yksityisten suuryritysten hallitsema
prosessi. Mitään erityistä julkista
intressiä ei enää ole.
Siksi Bo Rothstein,
yksi kirjan kirjoittajista ja Ruotsin tiedeakatemian
pitkäaikainen jäsen, on jopa ehdottanut taloustieteen
Nobelin taloustieteen palkinnosta luopumista. Hänen
mielestään palkinto
ylläpitää korruptiivsta ajattelua,
pyrkimystä annetun valta-aseman
väärinkäyttöön omaksi tai
porukan eduksi.
Poliittinen korruptio on sopimiskysymys. Ja sopimisen edellytykset ovat
nyt paremmat kuin koskaan.
Erkki Laukkanen
12.3.2016
Takaisin
|