Kolmikanta ja sen jälkeen

Perinteisesti kolmikannalla on tarkoitettu työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen välistä yhteistoimintaa työmarkkina-asioissa. Tyypillisiä kolmikantaisesti sovittuja asioita ovat Suomessa olleet tulopoliittisiin sopimuksiin liittyvät toimet, työeläkkeitä koskevat pelinsäännöt ja työttömyysvakuutusmaksuja koskevat tarkistukset.

Toki muitakin asioita on. Jopa siinä määrin, että aika ajoin on tiedusteltu, missä kolmikannan rajat oikein kulkevat. Talouselämän numerossa 2002/31 SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen lausui, että meille kuuluu kaikki muu paitsi ulkopolitiikka. Näin lausuessaan Ihalainen tarkoitti vain omaa järjestöään, mutta sopimusyhteiskunnassa muidenkin kolmikannan osapuolten on tietysti omaksuttava yhtä laaja toimenkuva. Muutenhan sopimuksia ei synny.

Mutta eihän se toiminta tähän jää. Kolmikannassa on tehty myös ulkopolitiikkaa. 1990-luvulta esimerkiksi kelpaavat Euroopan yhteisön jäsenyyttä sekä Euroopan talous- ja rahaliiton jäsenyyttä koskevat kampanjat, joissa työmarkkinajärjestöt olivat keskeisesti mukana. Irakin sotaa koskevassa debatissa ay-liike otti vahvasti kantaa Lipposen hallituksen puolesta ja EU:n nopean toiminnan joukkojen mandaattia koskevassa kiistassakin ainakin ay-liikkeellä on ollut lusikkansa sopassa.

Kolmikannan rajojen lisäksi on aika ajoin kyselty kolmikannan toimintaperiaatteita. Miten kolmikannan edustajaksi valikoidutaan, miten heidän toimintaansa voi arvioida ja tarvittaessa arvostella? Tulopoliittisissa neuvotteluissa asia on aika selvä: puheenjohtajat johtavat ja erikseen nimetyt neuvottelijat neuvottelevat asioista, joista päivälehden sitten kirjoittavat. Läpinäkyvyys toimii.

Mutta muissa asioissa tilanne onkin jo huomattavasti ongelmallisempi. Tämän vuoden alusta voimaan astuneessa työeläkeuudistuksessa julkisen vallan rooli jäi joidenkin mielestä liian pieneksi, eikä työmarkkinajärjestöjen ja eläkeyhtiöiden suoraa yhteistyötä oikein hyvällä silmällä katsottu. Toiminnan läpinäkyvyys ja eräät mahdolliset jääviyskysymykset ovat herättäneet keskustelua.

Mutta toistaiseksi kukaan ei kai ole tehnyt ehdotusta ns. Puron työryhmän korvaamisesta jollakin toisella ryhmällä, jossa sosiaali- ja terveyshallinnon rooli olisi vahvempi ja toiminnan läpinäkyvyys sillä tasolla, kuin viranomaistoiminnassa yleensä.

Varsinainen ongelma lieneekin se yhteisvaikutus, joka kolmikannan rajoja ja toimintaperiaatteita koskevilla kysymyksillä on koko poliittiseen järjestelmään.

Alhaalta ylös….

Palkansaajapuolella kolmikanta on haluttu nähdä keinona tasapainottaa yhteiskuntamme poliittisia voimasuhteita siitä mitä ne parlamentissa ovat. Etenemissuunta tässä katsannossa on ollut alhaalta ylös, työpaikkatasolta lakiin verrannollisiin sopimuksiin. Näin ainakin silloin kun kysymyksessä ovat työmarkkina-asiat, joista työmarkkinajärjestöillä on usein myös parempi käsitys kuin keskiverto kansanedustajalla.

Tämä katsantokanta oli vahvasti esillä Esko Ahon esittämän työreformin vastaisessa toiminnassa 1990-luvulla. Ahon mukaan työreformi tähtäsi siihen, että verotus, sosiaaliturvan rahoitus ja työelämän pelisäännöt viritetään siten, että työn tekeminen ja työn antaminen kannattaa nykyistä paremmin. Erityisesti työreformissa alleviivattiin paikallisen sopimisen laajentamista. Ay-liikkeen puolella taas pelättiin, että työreformi jättäisi käytännössä työntekijät kokonaan vaille sopimusturvaa.

Niin tai näin, mutta lopulta keskustapuolue hyllytti oman ehdotuksensa ja yhteistyö SDP:n kanssa saattoi alkaa. Kokonaan toinen tarina on sitten se, olisiko työreformi toteutuessaan johtanut olennaisesti erilaiseen työmarkkinakehitykseen, esimerkiksi paikallisen sopimisen suhteen. Niin moni asiahan lopulta muuttui, mutta ei työreformipaperin vaan valtiosihteeri Raimo Sailaksen johdatuksella ja kolmikannan myötävaikutuksella.

… vai ylhäältä alas

Ja näin päädytäänkin sitten kysymykseen, josta haluaisin mielipiteitä kuulla: onko kolmikanta muuttunut hallinnoksi ylhäältä alas? Tähän viittaisivat sekä eräät kokemukset viimeisten 10 vuoden ajalta että eräiden avainvaikuttajien kirjoitukset hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisestä.

Oma käsitykseni on se, että ilman kolmikantaa 1990-luvun hevoskuuri Suomen EMU-kuntoisuuteen laittamisesta ei olisi onnistunut. EMU:a itseään en tässä kritisoi – olin itsekin kampanjoimassa sen puolesta. Mutta ei julkisten menojen leikkaaminen EMU-kuntoisuuteen päättynyt. Se jatkuu edelleen, ja on muuttunut Suomen sisäpiiriä yhdistäväksi ideologiaksi.

Tässä ideologisessa katsannossa kolmikanta on hallituksen keino vielä uudistuksia läpi ylhäältä alas. Näin tulkitsen valtiovarainministeri Antti Kalliomäen testamenttia Demarissa 11.3.2005. Siinä tosin puhutaan hyvinvointi- ja sopimusyhteiskunnan käsitteillä, mutta suunta on selvä.

Lisäksi testamentti asettaa kolmikannan eteen esityslistan, joka suuresti muistuttaa Ahon työreformin esityslistaa. Talouskasvun ja työllisyyden nimissä keinot ovat taas varsin vapaat. Jos oikeudenmukaisuus ja talouskasvu joutuvat vastakkain, oikeudenmukaisuus saa väistyä.

Pienen ihmisen näkökulmasta tämä kuulostaa pahalta, mutta jostakin syystä ne tahot, jotka Ahon työreformin vastaisessa kamppailussa aikanaan kunnostautuivat, ovat nyt hiljaa.

Hyperkorporatismi?

Itse olen elänyt siinä käsityksessä, että kolmikanta voi säilyttää toimivuutensa vain läpinäkyvänä ja työmarkkina-asioihin keskittyvänä neuvottelu- ja sopimisjärjestelmänä. Viimeisten 10 vuoden aikana se on kuitenkin suurelta osin muuntunut osaksi yleistä sopeuttamishallintoa, jonka avainvaikuttajat kutsuvat toisiaan tuttavallisesti avainpelureiksi. Eivätkä he useinkaan ole tilivelvollisia kuin toisilleen, vaikka huomattavaa valtaa käyttävätkin.

Kaikki tämä juontuu vahvasta johtamisesta, jonka laineet löivät 1990-luvulla myös läpi kolmikannan. Laajoista kokonaisuuksista haluttiin päättää kattavasti ja nopeasti ilman erilaisten määrävähemmistöjen hidastavaa vaikutusta. Tämän jälkeen vain suuri ja globaali on ollut kaunista. Pieni ja paikallinen jäi 1980-luvulle.

Jos nyt tehtäisiin kysely kaksipuoluejärjestelmän kannatuksesta, en olisi kovin yllättynyt, jos kolmikannan nimissä toimivat puhuisivat lämpimästi sen puolesta. Tämä on nähdäkseni tausta myös Roppolan ja Viialaisen toiminnalle. Korporaatiot ovat ottaneet hoitaakseen myös puoluejärjestelmän uudelleenmuotoilemisen.

Viimeisten 10 vuoden aikana kolmikannassa on muuttunut lähes kaikki muu paitsi nimi. Nyt on tullut sen aika. Olisi annettava nimi sellaisella poliittiselle rakenteelle, jossa korostuu vahva johtaminen, työmarkkinajärjestöjen myötävaikutus, suuret poliittiset paketit ja kaksipuoluejärjestelmä. Yksi sanapari, joka mielessäni on pyörinyt, on hyperkorporatismi.

Se on jotakin muuta kuin tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta korostava sosiaalinen korporatismi, josta tähän asti olemme puhuneet. Mutta mitä se käytännössä on, riippuu sen kasvupohjasta, hyperkapitalismista, jonka tarpeiden tulkkina Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) on kunnostautunut. EVA:n vastapainoksi on ay-liikkeen puolelta toivottu jonkinlaista Aatamia, hyperkorporaatiota, joka palauttaisi status quon valtakunnan huipulle.

Jokaisen vastuullisen ay-vaikuttajan pitäisi kuitenkin tässä vaiheessa kysyä, millainen on se maa, jossa intressiartikulaatio perustuu hyperkorporatismiin hyperkapitalismissa?

Kysymys

Niin paljon kuin tässä maassa on kannettu huolta hallituksen ja presidentin välisistä toimivaltakysymyksistä, hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen väliset suhteet ovat päässeet varsin vähällä.

Asiasta ovat aika ajoin ärähtäneet eräät porvaripoliitikot, mutta hekin vain muodon vuoksi. Sosiaaliseen korporatismiin heillä voisi ollakin jotain huomauttamista, mutta hyperkorporatismi sopii heille kuin nenä päähän.

Kalliomäen esittämässä muodossa hyperkorporatismi on hyperkapitalismin kätilö, muutosvastarinnan saattohoitaja ja sosiaalisten suhteiden satusetä.

Mutta onko se enää kolmikantaa?

Takaisin